sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Vapauden rakkautta

Vapaus on mitäpä muutakaan kuin vapautta - vapautta ulkoa tulevasta pakottamisesta, väkivallasta ja pakkovallasta sekä kykyä saavuttaa itse määrittelemiään päämääriä ja tavoitteita. Vapauteen liittyy henkisten ja fyysisten kahleiden murtaminen: rajoittamattomuus. Olemmeko me aidosti vapaita? Vapauden käsite ymmärretään vasten vallan käsitettä, se määritetään vallan avulla kysyen, kenellä on valtaa, kenelle vapaus kuuluu, kuka päättää ja kenen vapaudesta?
Meistä jokainen on lähtökohtaisesti vapaa. Meillä on vapaus päättää tekemisistämme, tavoitteistamme, elämästämme, mutta myös vastuu olla loukkaamatta toisten vapautta. Lapsi on alkujaan vapauden ruumiillistuma, ennen kuin vanhemmat alkavat rajoittaa pienokaisen elinpiiriä parhaaksi katsomallaan tavallaan, jolloin valta-aseman määrittely ja auktoriteettikasvatus alkaa. Kasvatuksessa rajat voivat olla tiettyyn pisteeseen saakka rakkautta, mutta vanhemmilta vaaditaan hyvin suurta herkkyyttä lapsen luontaisten kykyjen ja taitojen havaitsemiselle, etteivät rajat tukahduttaisi sitä kasvavaa potentiaalia, jota ympäristöstään aktiivisena subjektina äärimmäisen kiinnostunut toimija heti liikkumiskykynsä kehittyessään hakee.

Liian moni meistä unohtaa todellisen vapautensa niellessään Babylonin näennäisvapauden. Vapaus rajataan yhteisöllisesti käsittämään vain ennaltamäärättyjä koulutus-, erikoistumis- ja työvaihtoehtoja, jolloin lasikaton läpinäkyvyys huijaa meitä tuntityöliukuhihnaelämään, jossa ennen pitkää unohdamme, keitä oikeasti olemme ja mitä olivatkaan ne suuret aatteet, joita vastaan räiskyvinä nuoruusvuosina saatoimme uhota - ne elintärkeät, voimakkaat aatteet, jotka nyt ovat jo tukahdutettu ja peitetty. 

Panoptikon ja nyky-yhteiskunta

Michel Foucault (1926 - 1984)
Sosiaalitieteilijä Michel Foucault on teoksessaan "Tarkkailla ja rangaista" (1975) valjastanut käyttöönsä filosofi Jeremy Benthamilta tutun vankilakaavion Panoptikonin, jossa vankeja voidaan tarkkailla ylhäältä ilman, että vangit tietävät, milloin heitä valvotaan. Tämä tietämättömyys aiheuttaa jatkuvan valvonnan tunteen - epävarmuus siitä, milloin ja missä kohdin vartija tarkkailee saa vangit tuntemaan, että he ovat koko ajan tarkkailun alla, jolloin järjestys selleissä pysyy vakaana. Foucaultin teoretisoinnissa Panoptikon-mallin todetaan sopivan nykyiseen valvontayhteiskuntaan, jossa tarkkailun kohteena ovat yksittäiset ihmiset arkielämän toimissa. Käytännössä malli ei enää tuo valtaa läsnäolevaksi pelkästään fyysisen tarkkailun, kuten poliisin, kautta, vaan se pakottaa kohteen, tässä tapauksessa kansalaisen, toimimaan ikään kuin valvoja olisi jatkuvasti läsnä, jolloin olemme hiuksenhienon rajan päässä Orwellin äärimmäisen painostavasta Isoveli valvoo -yhteiskunnasta.

Tämä panoptinen malli tuo meidät kontrollia ja valtaa harjoittavaan Babylonvankilaan, jota (hyvinvointi)yhteiskunnaksikin kutsutaan. Meitä huijataan pysymään talutushihnan päässä demokratian käsitteen avulla, vaikka tosiasiassa säännöt sanelee 200-päinen elitistijoukko, joka ei edusta kansaa vaan Babylonia, ja jonka vahtikoirat hengittävät niskaan heti, kun pikkuvarvaskaan poikkeaa tasaisenharmaasta ruodusta. Meitä huijataan bruttokansantuotteen kaltaisilla mittareilla, jotka eivät mittaa onnellisuutta tai tyytyväisyyttä elämään, vaan rahavirtojen vietävissä värjöttelevää lammaslaumaa, joka tottelee, kun käsketään ja joka uskoo, kun leperrellään.

 Kuka meitä määrää?

Lammasmaista tottelevuutta ja todellisen vapauden rajoittamista hyväksikäyttäen voidaan oikeuttaa sotia, luonnon hyväksikäyttöä sekä vallankäyttöön perustuvia instituutioita, ja liian monet uskovat ihmislajin ylivoimaisuuteen vaikkapa suhteessa villiin ja vapaaseen luontoon, jota joukkovoimin raiskataan, mutta joka viime kädessä osoittaa ylivaltansa vaikkapa tsunamien, maanjäristysten tai muiden luonnon"katastrofien" kautta. Havainnollistavan esimerkin vapaasta luontokappaleesta tarjoaa antilooppi, joka tiettävästi kuuluu niihin eläimiin, jota ei voida vangita, sillä metrien korkeuteen hyppäävää, hysteerisesti säntäilevää eläintä varten tarvittaisiin hyötyyn nähden liian paljon resursseja aidattavaksi, ja mikäli se suljetaan laatikkomaiseen häkkiin, eläin tappaa itsensä iskuillaan seinämiin. Se on vapaa. Sen kuuluu olla vapaa elääkseen.
Mihin olemme kadottaneet vapautemme? Liian moni meistä on tuo vangittu antilooppi Babylonin kahleissa, riuduttaen itseään liukuhihnan ja aikataulujen vietävänä, lopulta tappaen itsensä periksiantamattomia ja loputtomia vaativia seinämiä vasten. Ketä sillä palvelemme? Toteutammeko itseämme? Lopetetaan lammasmaisuus, sillä me emme ole hihnan päässä tottelevia sätkynukkeja. Toimiamme liikuttelevat narut ovat omissa käsissämme.

1 kommentti:

  1. Hmm, mielenkiintoinen näkemys. Kommentoin vain sen verran, että minun nähdäkseni tuolla 200-päisellä laumalla on hyvin hyvin vähän valtaa. Tämä on byrokratia, ei demokratia :)

    Antti

    VastaaPoista